Siklaa, siklaa, siklaa vaan, koht' on sulla rakkoja...

Alkuperäinen ajatukseni oli yrittää kohentaa pöydän ulkoasua hiomalla suurimmat jäljet pöydän pinnasta. Onneksi kuitenkin appivanhemmat kävivät kylässä ja appeni, jolla on paljon kokemusta puutöistä, neuvoi, että pinta kannattaa käsitellä siklillä kaapimalla. Siklihän on siis semmoinen teräksinen, hieman joustava levy, jonka kovalla kantilla kaapimalla saa vanhan lakan tai puun pintakerroksen irtoamaan.

Siklin toimintaperiaate oli minulle ainakin hieman erilainen kuin mitä olisi voinut luulla. Siklillähän ei veistetä 'vastakarvaan' kuten esimerkiksi höylällä, vaan 'myötäkarvaan'. Sikli ei siis leikkaa pöydän pintaa, vaan todellakin raapii vain kaikkein uloimman kerroksen kovan kanttinsa avulla irti. Samalla sikli tasoittaa pöydän pintaa, toisin kuin hiomapaperi, joka jossain määrin seurailee pinnan muotoja ja irroittaa pintaa eniten sieltä, missä se on pehmeintä.

Eipä siinä sitten muuta kuin ensi töiksi Bauhausiin etsimään siklejä työtä varten. Appeni neuvoi myös, että jotta siklillä saisi mitään aikaiseksi, täytyy pitää huoli siitä, että siklin kantit pysyvät terävinä. Tätä varten piti ostaa pieni pöytään tai penkkiin kiinnitettävä ruuvipenkki ja viila, joiden avulla siklin teroittaminen käy tuskattomasti.

Näiden hommaaminen olikin ehdottoman tarpeellinen hankinta, minkä huomasi jo varsin lyhyen siklaamisen jälkeen. Terävä sikli puree pöydän pintaan oikein hyvin ja jälkeä syntyy varsin joutuisasti. Vähänkään tylsällä siklillä ei kuitenkaan saa kuin lähinnä rakkoja sormiinsa, joten siklin kantti kannattaa teroittaa viilalla suhteellisen usein.

Siklaamisen etuna on myös se, että pyöristettyä sikliä käyttämällä voi myös kaapia naarmuja, lommoja, veitsen-, musteen- ja tiesminkäjälkiä pois näkyvistä 'kaivamalla' ne ulos pöydän pinnasta. Pintaan syntyy tällöin toki kuoppa, mutta koska tässä tapauksessa sillä ei niin väliä ole, onko pöydän pinta ehdottoman suora, arvioin sen varsin käteväksi keinoksi retusoida historian pöytään jättämiä jälkiä piiloon.

Sitten vain ahkerasti siklaamaan.



Pintakerroksen hapristunut lakka irtosi sangen helposti vieden samalla mukanaan irtolian. Ongelmallisempaa oli kuitenkin lika, joka oli imeytynyt itse vanerin pintaan. Pöydälle aikojen saatossa kaatuneet nesteet olivat myös tehneet tehtävänsä ja vieneet likaa puun syiden väliin. Kaikkea sitä ei edes siklillä saanut irtoamaan, mutta suurimmat epäpuhtaudet irtosivat jo lyhyen työskentelyn jälkeen lupaavasti. Tässä ensimmäisen siklaussession lopputulos: